Katselen Mitziä. Aika on edennyt luonnottoman hitaasti. Olen jo pitkään pohtinut tämän blogin poistamista, mutta toisaalta tätä blogia on ihan terapeuttista lukea. Huomaa kuinka omat tunteet ja ajatukset kehittyvät ajan kanssa - Onnesta täydellisen pohjalle ja palasten kokoamista... Tietysti päivittelemällä tämä asia ei unohdu, mutta en tiedä voiko se koskaan unohtuakkaan? Ehkä se muuttaa vaan muotoaan.
Pääasia kuitenkin, että Mitzi on voinut hyvin. Ei ole ollut pahoinvointia, ruokahalu on valtava ja eloa piisaa. Aivastelu on vähentynyt lähes kokonaan. Mitzi on aloittanut myös karvanlähdön.
Edelleen se haave Mitzin pennusta ei ole muuttunut, vaikkei se tule toteutumaan. Eli en ole alkanut ajattelemaan tyyliin: "Ehkä tällä kaikella oli jokin tarkoitus ja Mitziä ei oltu tarkoitettu äidiksi". En myöskään ymmärrä edellistä toisten ihmisten sanomana. Pitäisikö sen lohduttaa, kun kuitenkin tuntuu niin helvetin pahalta? Vieläkin.
Katselen Mitziä. Aika on edennyt luonnottoman hitaasti. Olen jo pitkään pohtinut tämän blogin poistamista, mutta toisaalta tätä blogia on ihan terapeuttista lukea. Huomaa kuinka omat tunteet ja ajatukset kehittyvät ajan kanssa - Onnesta täydellisen pohjalle ja palasten kokoamista... Tietysti päivittelemällä tämä asia ei unohdu, mutta en tiedä voiko se koskaan unohtuakkaan? Ehkä se muuttaa vaan muotoaan.
Pääasia kuitenkin, että Mitzi on voinut hyvin. Ei ole ollut pahoinvointia, ruokahalu on valtava ja eloa piisaa. Aivastelu on vähentynyt lähes kokonaan. Mitzi on aloittanut myös karvanlähdön.
Edelleen se haave Mitzin pennusta ei ole muuttunut, vaikkei se tule toteutumaan. Eli en ole alkanut ajattelemaan tyyliin: "Ehkä tällä kaikella oli jokin tarkoitus ja Mitziä ei oltu tarkoitettu äidiksi". En myöskään ymmärrä edellistä toisten ihmisten sanomana. Pitäisikö sen lohduttaa, kun kuitenkin tuntuu niin helvetin pahalta? Vieläkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti